Se uni on joka ikinen yö sama. Mun vatsaan sattuu, ihan kuin joku olisi kiertänyt teräksisen kämmenensä mun sisuksien ympärille ja vääntäisi niitä lujaa. Se uni on ollut sama jo kauan, todella kauan.
Liian kauan.
Kaava on aina sama, aina sama sairas, äänetön kohtaus.
Unessa mä istun vain.. vain jossakin ja kun mä nostan pääni, niin se seisoo mun edessäni. Mä en tiedä sen nimeä, en alkuperää, en edes sitä, mikä se on. Eikä se puhu mitään, se vain katsoo mua hiljaa, kädet ristittyinä.
Jos se edes osaa katsoa.. mä en menisi takuuseen mustan ja lähes sokeanharmaan silmän kanssa.
Se vain katsoo. Mutta unessa mä en pelkää.
Hereillä mä pelkään senkin edestä.
"Mitä sä tahdot kertoa mulle ?" mä kysyn jokaisessa unessa. Koetan hymyillä sille, vaikka siinä vaiheessa mä alan yleensä pelätä. Sen kasvot, ne pelottaa mua.
Eikä se vastaa.
Ja sitten se katoaa.
Enkä mä tiedä minne, enkä miksi, enkä mä tiedä mitä se tahtoo käytöksellään viestittää. Tahtooko se kertoa mulle jotain ? Vai vain pelotella ? Olenko mä tulossa hulluksi.. ?
Ja siinä vaiheessa mä herään. Mun kasvoilla on norot, enkä mä tiedä onko ne tuskanhikeä vai kyyneleitä. Mä en edes tahdo tietää, mua hävettää jo ihan tarpeeksi. Miksi mä olen näin heikko ? Miksi mä annan jonkun typerääkin typerämmän unen pelotella mua näin ? Ei mun tarvitse pelätä, se on vain uni.
Vaikka toisinaan voisin vannoa, että näen varjon vilahtavan mun huoneeni nurkasta.
Vaan ehkä mä voisin pistää sen kaiken mielikuvituksen piikkiin.
Ja mä tahdon vain nukahtaa, nukkua sen kaiken pahan pois.
Siitäkin huolimatta, että joka ilta mä nukahdan pelon kanssa.
Koska mä olen varma, että nämä unet merkitsee jotain suurempaa, jotain pahempaa. Jotain tulee tapahtumaan, ja mä tiedän, ettei se tule olemaan mitään kaunista.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista