KT ☏ BACK IN THE BEGINNING

Mä synnyin kaukana, kovin kaukana täältä, missä mä nyt asun. Siellä kaikki oli jotenkin kauniimpaa, paremmin. Kaikki oli erilaista kuin nyt. Oli rauhallista ja turvallista.

Mulla oli kaunis äiti ja komea isä, ja ne oli onnellinen pariskunta. Mä olin ainut lapsi, esikoinen, hiljainen ja rauhallinen. Lahjakas jo pienenä, hymyileväinen ja kohtelias. Sydämensärkijä, sukulaisten huomion keskipiste. Se ei ollut kulissia, ei mikään mitä meillä oli. Kaikki oli unenomaisen totta.

Me muutettiin äidin ollessa raskaana, mutta äiti sai keskenmenon. Se oli ensimmäinen särö meidän perheen täydelliseen peiliin. Se särö halkoi pikkuhiljaa peilin reunaa, se särö oli helvetin pitkä, mutta se oli piilossa. Hiljaisina iltoina mun unta halkoi isän huuto ja äidin itku. Ne riiteli, eikä mulla ollut ketään kenelle kertoa. Tai, oli mulla oikeasti, lemmikkipapukaija. Naurakaa. Mä turvasin siihen aina, kun mun oli paha olla.

Pian sekin kuoli. Mun nurkkani peilistä tärähti ja pudotti palasen pois. Se katosi ikuisuuteen, kauas mustuuteen.

Isä joi aina äidin ollessa muualla. En mä sitä äidille kertonut, sen sydän olisi särkynyt. Isä huusi ja löi, sen ääni sammalsi. Peiliä halkoi mun ja isän nurkat yhdistävä särö, joka varisteli pieniä peilinpalasia alas mustuuteen.

Joskus äiti tuli kotiin aikaisemmin, näki isän juomassa. Kerran äidin oli tarkoitus kertoa isälle hyvät uutiset ylennyksestä, mutta isä ei ollut taaskaan kotona. Äiti istui koko illan kasvot haudattuna käsiin olohuoneen sohvalla. Mikään mitä mä sanoin ei päässyt äidin korviin asti. Se istui ja itki.

Sitten äitikin kuoli.

Peilistä oli enää puolet jäljellä, äidin nurkka oli enää pelkkää tyhjyyttä, peilin harmaata taustaa. Mä vihasin tulta ja obsessoiduin punaiseen väriin. Tulipalo nieli äidin, vei mukanaan hautaan. Isä ei mennyt hautajaisiin, mä menin yksin.

Isä tahtoi muuttaa pois sieltä, missä me asuttiin. Äidin hauta jäi sinne, paikkakunta vaihtui lennossa syrjäseudulta kaupunkiin ja takaisin, mökistä kerrostaloon ja siitä rivitaloon, josta yksiöön jossa mä nukuin sohvalla. Isä vei ainoan sängyn naistensa kanssa, jotka vaihtuivat yhtä lennossa kuin asuinkaupunki. Ja isä joi, ja isä löi. Ja isä joi rahat, ja isä löi lisää.
Kuusitoistavuotiaana mä opin lyömään takaisin. Pullo oli kädessä niin isällä kuin pojallaankin, silmä mustana ja joka ikinen naapuri tiesi, mistä oli kyse. Tai luuli tietävänsä.
Kun oli tarpeeksi sossuja perässä, asuttiin kuukausi isän kaverin sohvalla, toinen kuukausi jossakin muualla. Päiviä meni niin, että isä oli ties missä ja mä majoituin kavereiden sohvilla. Painoin niin jätkiä kuin muijia, kiitokseksin sain nukkua niiden lattioilla ja syödä edes jotain. Mä elin erittäin epävakaalla pohjalla. Tein pätkätöitä siellä täällä, niillä mä turvasin omat vaatteet ja omat ruuat. Mä olin laihempi kuin mitä olin yläasteella.

Toisinaan mun piti pysähtyä miettimään, kuka mä oikein olin. Mistä mä olin tullut ja mihin joutunut, miksi asiat meni niin kuin meni.
Seitsentoistavuotiaana mä sain tarpeekseni, pakkasin vähäiset tavarani ja lähdin. Isä jäi sammuneena kotiin. Se ei ansainnut viestiä, miettikööt, mitä teki.

Mä napitin naamani, tatuoin ihoni ja vaihdoin sukunimeni Chloroformiksi.
Mä seurustelinkin hetken yhden jätkän kanssa, jonka sohvalla sain nukkua. Ei mulla ollut kotia. Mutta jätkäkin petti mua, ja sekä henkisesti että fyysisesti arpeutuneena mä lähdin kaupungista. Mä jätin maskini sinne, mä en enää teeskentelisi. Olin nähnyt, mihin se johti, enkä mä tahtonut kokea sitä uudestaan.

Mä särjin sen peilin lähtiessäni, löin sen maahan ja annoin sirpaleiden kadota tyhjyyteen.

Nyt mä olen mikä mä olen, vuosia myöhemmin. Mulla ei ole mitään papereita, ainoastaan henkilötodistus, jossa mulla on musta silmä.
Mä asun kaukana sieltä, missä mä kasvoin ja missä mua tapettiin vuosi vuodelta enemmän. Mutta jotakin mä opin, otin mukaani sieltä missä mua sattui.
Vaikka mä olen nähnyt, mitä maski ja kulissit saa aikaan, silti mulla on ne molemmat vieläkin.

Ja tulee aina olemaan.